Auringon laskusta auringon nousuun – Pelon kohtaaminen

Päätin syksyllä tutkia omia pelkojani lähtemällä yöksi yksin tähtitaivaan alle nukkumaan. Käärin makuupussin kainaloon ja suuntasin Raaseporissa sijaitseville kallioille, joista on tullut minulle tärkeä paikka. Tarkoitus oli viettää yö taivasalla ja kohdata esiin tulevat pelot tähdentuoksuisessa hämärässä. Ehdin paikalle juuri sopivasti ennen auringonlaskua. Valitsemani kallionnyppylä on paikka, johon osuvat illan viimeiset auringonsäteet. Aamulla herätessään voi vain kääntää kylkeä ja nähdä auringonnousun samoilta makuusijoilta. Yötaivas siinä välissä näytti tanssiaan revontulien merkeissä.

Yllätyksekseni minulle nousi vain yksi pelko yön aikana. Mitä jos joku tulee ja näkee minut? Näkisi minut paljaana, alastomana, vaikka olinkin toki vuorannut itseni moninkertaisella vaatetuksella kylmyyttä vastaan. Symbolisesti olin kuitenkin auki ja täysin paljaana siellä kallioilla. Auringonlaskun aikaan näin metsässä hirviä ja ketun. Tiedän siellä myös liikkuvan susia ja supikoiria, mutta ei, en pelännyt niitä – vaan ihmistä. En pelännyt, että ihminen raiskaisi tai paloittelisi minut hetken mielijohteesta, vaan että hän pitäisi minua outona, näkisi sisimpääni. Oikeasti toki pelkäsin oman mieleni tuotetta, mutta pelko oli todellinen minulle. Se aiheutti puristavan tunteen rintaan, ja siitä tuli ahdistava olo. Kaikessa hullunkurisuudessaan pelko jätti minut onneksi nopeasti. Se ehti kuitenkin kertomaan minulle tärkeän viestin, jota olen tutkaillut tarkemmin reissun jälkeen. Olen pystynyt tekemään oivalluksia ja menemään eteenpäin pelon tarjoamalla avulla.

Muiden tunteiden lailla pelko syntyy pääasiassa ajatuksistamme, jotka joku ulkopuolinen ärsyke saattaa laukaista. Pelkäämme siis omia ajatuksiamme, kuvitelmaamme siitä, mitä ulkopuolella tulevaisuudessa voi mahdollisesti tapahtua. Näin ollen pelolla ei ole vielä sen tuntemishetkellä minkäänlaista vastinetta todellisuudessa. Pelko on neutraali, kuten kaikki tunteemme, mutta mielemme helposti luokittelee sen negatiiviseksi. Tunteiden luonne on tulla ja mennä. Mikään tunne ei jää päälle ilman, että takerrumme siihen tai vastustamme sitä.

Pelkoa syntyy myös silloin, kun astumme oman mukaavusalueemme ulkopuolelle. Usein pelko on se, joka nostaa ensimmäisenä päätään muka suojellakseen meitä, kun suojamuurimme rajat alkavat järkkyä. Vaikka oikeasti todellinen kasvu tapahtuu useimmiten mukavuusalueen ulkopuolella. Se on prosessi, joka vaatii meiltä rohkeutta kyseenalaistaa omat ajattelumallimme ja korvata ne toisilla, itseämme paremmin palvelevilla malleilla.

Minä en usko, että peloista sinänsä tarvitsee päästä kokonaan eroon. Enemmänkin, että oppii olemaan niiden kanssa. Se on yhtä luonnollinen osa meitä kuin mikä tahansa muukin tunne. Mitä jos vastustamisen sijaan alkaisitkin tarkkailemaan, mitä pelko sinulle kertoo? Jos pelon takaa löytyy jotain juurisyitä, joita sinun on hyvä kohdata, pääset niihin käsiksi lyöttäytymällä ystäväksi pelkosi kanssa – avaamalla keskusteluyhteyden omaan tunteeseesi. Sinä itse voit olla ulkopuolisena tarkkailijana havainnoiden, miltä kehossasi tuntuu, kun sinua pelottaa. Hakkaako sydän, puristaako rinnasta tai viiltääkö ohimoista? Entä mitä pelko juttelee sinulle? Onko sillä jokin viesti, joka olisi hyvä kuulla? Voit tarkkailla sitä sen kummemmin tarttumatta siihen. Voit antaa sen tulla ja antaa sen mennä, omia aikojaan ilman, että sinun tarvitsee kontrolloida sitä mitenkään. Seuraavan kerran, kun huomaat pelon nousevan sisälläsi, katso ja tutki sitä uteliaasti. Lähde kulkemaan sitä kohti. Saatat päästä eteenpäin, kasvaa, ymmärtää ja oivaltaa.

Koska en saanutkaan otettua kuvia örkeistä ja metsänpeikoista, joita kuvittelin pelkojeni kautta kohtaavani yöllä pimeässä, postaan tähän auringon laskun ja nousun sammalpatjaltani kuvattuna, jotka muistuttivat minua taas elämän kauneudesta. Se on kaikkialla joka hetki, kunhan vain näemme sen.

20151007_183528 20151008_075708

 

 

Write a comment